Niin siinä on käynyt, että mää oon tullu säilömisikään. Vielä muutama vuosi sitten suorastaan inhosin viinimarjojen poimimista, mutta nyt huomaan, että se on alkanut tuntua ensin siedettävältä ja hiljalleen jopa ihan mukavalta ( tämä oli multa kyllä melkoinen tunnustus). Toistaiseksi oon kuitenkin yhä sitä mieltä, että  normaaliin ihmiskäyttöön semmonen pari marjapensasta kutakin lajia olis sopiva määrä. Ja meidän pihalta löytyvä yli kolmenkymmenen viinimarjapuskan arsenaali on kuusihenkisellekin perheelle ylimitoitettu määrä. Varsinkin se pensaiden huoltopuoli on meidän porukalle ihan ylivoimainen tehtävä. Siispä kärsimme laiskuudestamme, ja ajanpuutteesta, ja poimimme mitä pomimme nokkosten ja kuivien oksien seasta.

Me ollaan kotitöiden jaossa vähän semmoinen persoonallinen porukka, ja minkään konservatiivisen naisten-/miestentyöt-mallin mukaan meillä ei toimita. Tästä esimerkkinä, että mehustamisessa mun osuus on marjojen poiminta- ja pullotusapuna oleminen. Mies sitten huolehtii kaiken muun, vieläpä ihailtavalla tarkkuudella ja täsmälleen ohjeiden mukaan. Minusta onkin aika hauskaa katsella, miten tuo mun syksyisin kukkaan puhkeava kotihenki (eihän mies voi olla hengetär) kuumentaa pulloja uunissa, kiehauttaa korkkeja tietyn minuuttimäärän ja hääräilee mehumaijan kimpussa. Kotiin leviää herkullinen mehun tuoksu ja saunan jälkeen saadaan koko sakki maistella uutta mehua.

Tänä vuonna meillä on aivan ennätysmäärä viinimarjoja. Viime kesänä tuli paljon vadelmia, mutta nyt on vadelmasato kyllä aivan surkea. Vattuja on tosi vähän ja sen lisäksi ne on  matoisia ja huonoja.

Punaherukoita on pian mehustettu kaksi maijallista ja huomenna pitää yrittää ehtiä poimia välillä myös mustia, kun mustaheukkamehu on meillä lasten lempparia. Punaherukoista tulee myös aivan ihanaa tuoremehua, sen tekeminen on sitten mun juttu, mies hoitelee näitä mehuhommia vain -maijan kanssa.