Miksi mää tämän blogin perustin? Perimmäinen syy lienee yksinkertaisesti se, että haluan tulla hyväksytyksi, halajan positiivista palautetta. Kehujen vastaanottaminen tuntuu vaan olevan vaikeaa, aina tulee semmonen tunne, että pitää äkkiä huomauttaa kehujalle, että etkös huomannut sitä virhettä siinä ja siinä kohtaa. Tämä ilmiö on tullut tutuksi tuolla työmaailmassa. Usein joku lapsi on tullut näyttämään mulle omaa piirustustaan, ja sanonut "kato mitä mää piirsin, eikö ookki huono?" Vähän samaan tunteeseen tässä törmää. Sitä haluaa ikään kuin varmistaa selustan, jos toinen ei vaikka tykkääkkään. Tähän ikään on kuitenkin jo onneksi oppinut sen, ettei kaikkia voi miellyttää, eikä tarvikaan. Ja oikeastaan haluaakin saada nimenomaa sitä rehellistä palautetta. Jos jollakin olis vaikka antaa vinkkiä, miten sais tehtyä paremmin tai helpommin. 

Kaipaan myös kaltaistani seuraa, siinä tämä blogi toimii myös oikein hyvin. Kukaan ei ymmärrä rautalanganvääntäjää niin hyvin kuin toinen rautalanganvääntäjä. Askarteleminen on mulle terapiaa. Suunnitteleminen, tekeminen ja valmis työ tuovat mielihyvää, tekemisen prosessi rentouttaa ja tyhjentää pään. Joskus homma laajenee, ja valmis tekele ilahduttaa vielä jotain toistakin, jos se vaikka annetaan lahjaksi, ja se sattuu saajaansa miellyttämään. Tässä kohtaa tulee ehkä vastaan se, että sekäään ei ole niin iso pettymys, jos lopputulos ei saajaa miellytä, kun siihen mennessä se tekeminen on jo antanut niin paljon.

Jotenkin ne kaikki roskiin heitetyt kokeilutkin on tärkeitä. Siinä oppii, ettei "sitä noin voi tehdä". Keksii ehkä jonkun uuden tavan, ja se sitten tuntuu aina vaan paremmalta. joskus niille epäonnistuneille jutuille saa ihan ääneen nauraa. (pitääpä muistaa kuvata niitäkin). Samoin on tervehdyttävää huomata, että joku asia vaan on itselle liian vaikeaa, tai joku juttu, mistä innostuu, ei sitten olekaan se "mun juttu". Mutta saapahan sanoa, että kokeiltu on. Kyllä tässä askarteleussa on syvemmältä kaivaen koko persoonallisuus pelissä. Mun vahvin luonteenpiirre, eli ne kuuluisat lehmän hermot tulee kyllä joskus niin esille, että itteäkin huvittaa. Pakko on kertoa, miten kerran opiskeluaikana piti tehdä kouluun semmonen kollaasi omasta kodista. Ja minä leikkasin punaisesta tarrahuovasta varmaan kolmisen tuntia semmosia noin puolimilliä halkaisijaltaan olevia paloja marjapensaisiin marjoiksi. Ja nistä kaikista piti irrottaa se tarrapohja, ennen liimaamista. No ei siinä vielä mitään, se oli minueta äärettömän kivaa hommaa.

Mutta nyt lopetan tämän tajunnanvirran tähän. Lähen saunaan, niin kauan ko silimät pyssyy auki.

Tässä vielä yks kuva. Mulla muuten on aivot jo alottanu seuraavan huvimajan suunnittelun, pitäs vaan löytää jostain hyvä lyhty.

421634.jpg