Nyt on tytön nielurisat leikattu, samoin kitarisa. Tänään aamupäivällä päästiin kotiin. Säälittävän surkea tuo potilas vaan on. Ei tahdo saada menemään oikein mitään alas. Ja helposti tuntuu tulevan myös ylös, jos jotain suostuu ottamaan. Toivottavasti selvitään kotikonstein, ettei tarvi lähtä takasin sairaalaan. Onneksi nyt edellinen säkylääke on pysynyt sisällä. Juomista saakin sitten oikein tuputtamalla tuputtaa, mutta niukkaa on menekki.

Aika lamaantunu olo tässä on itelläkin. Kyllä tuli taas tälläkin reissulla mieleen, miten rankkaa mahtaakaan olla, jos lapsi on vakavasti sairas. Oli hirveän vaikea jättää lapsi leikkaushenkilökunan huomaan, ja piinaavaa oli myös se odottaminen. Tuskallisinta kaikista on nähdä lapsi kipeänä, kun ei osaa, eikä voi tehdä mitään, mikä helpottaisi oloa. Kunhan nyt vaan tuo meidän ihana hymytyttö alkaisi pian paranemaan. Tämä meidän tyttö on aina ollut semmoinen hymytyttö, että tuntuu tosi oudolta, kun se valloittava hymy on nyt kateissa. Tähän mennessä en kyllä muista, että näin montaa hymytöntä katsetta olis tämän neidin kanssa vaihdettu.

Toivotavasti tosiaan leikkauksesta nyt on jotain hyötyä, ainakin kaikki lääkärit sanoivat, että tosi isot ne nielurisat oli, samoin kitarisa oli ollut iso.

Lapsen sairauden äärellä, tulee mietittyä tätä äitinä olemistakin vähän syvemmin, kuin tavallisena arkena. Jotenkin tuntuu, etä koko perhe nojaa siihen äitiin, kun siskon sairaus oudoksuttaa. Äidistä haetaan turvaa, ja lohtua. Itelläkin on kylä tässä vaiheessa semmonen olo, että lohtu kelpais.Aika ihana ajatus, että kohta pääse saunaan, ja omaan sänkyyn nukkumaan. Otan tuon potilaan meidän sänkyyn, uskaltaa nukkua paremmin, kun tietää, että kuulee amasti, jos ytölle tulee huono olo. Mies joutu nyt evakkoon, mutta jospa tuo osais nukkua, yleensä sillä on hyvät unenlahjat.